Osastolla muistelemassa hoitoja

#sosiaalipsykologin #blogi

Suuta kuivaa. Vatsanpohjassa epämääräinen kivun tunne. Levoton, huonovointinen olo. Mietin etäisenä ajatusjuonteena, että juuri äskenhän voin ihan hyvin. Kävelen kohti Seinäjoen keskussairaalan luentosalia, jonne marssin parkkipaikalta ylämäkeen reippain askelin. Matkani vie pitämään luentoa palliatiivisen keskuksen koulutuspäivään. Pian havahdun askeltaessani, että tätä mäkeä on hinkattu useita kertoja ylös ja alas. Vietinhän tässä sairaalassa aikaa järjettömän paljon lapsena. Tältä osin minulla on kaksi tärkeää sairaalaa. Seinäjoen keskussairaala ja Oulun yliopistollinen sairaala.

Pysähdyn pääoven eteen ja hengitän syvään. Tajuan, että lapsena astuessani noista ovista sisään lähes joka kerta tiedossa oli sytostaatteja, pahoinvointia, kipua verikokeiden tai muiden pistosten myötä. Olen salamana se 12v tyttö, joka voi pahoin jo ennen lääkehoitoa, pelkästään sairaalaan sisään astuessa, aulan kahvilan korvapuustien tuoksusta, joka jotenkin paradoksaalisesti oli ehdollistunut syöpähoidoissa käymiseeni.

Pikaisen laskutoimituksen myötä totean itselleni moittivasti kehoni reaktiosta, että herätys, aikaa on kulunut 27 vuotta. Ei ole mahdollista, että samat oireet toistuvat kaikkien näiden vuosien jälkeen. Edelleen. Lievempinä totta kai, mutta toistuvat. Niin että ne tuntuvat.

Puhun luennollani aivan pian saattohoitotyötä tekeville työntekijöille jaksamisesta, sen osana myös itsemyötätunnosta. Järkeilen, että sitä tarvitsen myös itse. Miksi moittisin kehoani sen reagoidessa sairaalaan kävellessäni. Keholla on asiaa. Päädyin kiittämään kehoani siitä, että se yhä muistaa. Kiitän kehoani, että se yhä reagoi ja pitää puoliani. Haluaa kertoa, että se suojelee minua ja haluaa pitää minut elossa. Haluaa havahduttaa minua hereille ja ikään kuin kysyä, mitä tapahtuu, onko jokin mennyt siltä ohi. Olo helpottaa asteittain.

Astuessani sisään, pääni kääntyy automaattisesti heti oikealle. B21. Siinä se on. Lasten ja nuorten osasto. Samalla paikalla kuin silloin ajat sitten. Kiiruhdan ohi ja käännän jo päätäni kohti portaikkoa etsien reittiä luentosaliin. Jokin saa minut kuitenkin pysähtymään. Koska luotan intuitiooni, pysähdyn kuulostelemaan. Mitä minulla on asiaa itselleni? Jokin saa minut palaamaan B21 ovelle.

Astun sisään ja hengitän. Katson varovaisena vierailijana ympärilleni. Jotakin tuttua, kuitenkin jotakin kokonaan uutta. Hymyilevä hoitaja ottaa minusta kopin: Voisinko olla jotenkin avuksi? Pahoittelen, että olen tullut osastolle ilman oikeaa asiaa. Kerron lyhyesti olleeni osastolla lapsena ja kuinka nyt halusin hetkisen nähdä ovensuusta osaston käytävälle, kun olen työkeikalla talossa. Hoitaja kyselee vähän lisää ja vastaan kaikkeen. Hän kertoo, mitä kaikkea on uusittu ja mitä osastolla nykyisin kaikkea onkaan. Hän on melko varma, että vuorossa on hoitaja, joka on työskennellyt osastolla jo silloin, kun olen siellä ollut. Minut ohjataan huoneeseen, jossa on kaksi hoitajaa lisää. Yksi tunnistaa piirteitäni ja nimeäni. Minä tunnistan palan hänen hymystään. Hoitajat kyselevät: Mitä muistan tuolta ajalta? Millaista täällä oli? Miten päädyin nykyiseen työhöni? Olen vaikuttunut siitä, miten minusta yhtäkkiä otettiin kiinni positiivisella, ihanalla ja hymyjen täyttämällä kohtaamisella. Hoitajat, teitte sen taas! Yhtäkkiä pienestä päätöksestäni palata B21 ovelle kasvoi hyvin merkityksellinen kokemus, jonka tulen muistamaan ja joka jää vaikuttamaan minuun. 

Ydinviestini heille oli elämän kokoinen kiitos. Vaikka oli kipuja ja pahoinvointia, sekä lukuisia murheita hoitojen aikana, lastenosastolla pidettiin minusta niin hyvää huolta, että sinne on vieläkin ikävä. Oikeasti! Heillä on pakko olla maagisia kykyjä saada kaiken tuon keskellä lapsi luottamaan sairaalaan ja hoitohenkilöstöön, luoda elämää ja tekemistä sairastamisen keskelle ja sitä kautta turvata sitä asiaa, että vaikka sairaus on totta, yhtä totta ja arvokasta on myös se, että samaan aikaan on lupa leikkiä, lukea, levätä, tulla hoidetuksi ja aina tulla nähdyksi pienenä villin kilttinä tyttönä, jolla on haaveita. Kuka oikeasti pystyy tällaiseen? Tuntuu siltä, että inhimillisesti ei kukaan vanhempien lisäksi. Mutta samalla tiedän, että juuri nämä hoitajaihmiset pystyvät tekemään sen osana työtään. Se on heidän supervoimansa. Pää menee pyörälle tästä arvostuksen määrästä.

Hoitajat Seinäjoen keskussairaalan osastolla B21. Erityiset kiitokset, että arjen keskellä otitte kiinni hetkestä ja vaihdoitte nämä muutamat kuulumiset kanssani. Minä astun kohta puhumaan kerrosta ylempänä luentosalissa omaa puheenvuoroani ilahtuneena, äärimmäisen kiitollisena ja todella hoitajien työtä sekä tilannetajuanne arvostaen.

Kiitos kaikille teille hoitajille missä tahansa hoitoyksikössä, jotka muistatte, miksi töitä tehdään ja teette sen siten, että mukana on pala aitoa, sykkivää sydäntä. Sen merkitys on meille kohteena oleville mittaamattoman arvokas. Jopa silloin, kun vain muisto siitä aktivoituu. Ehdottomasti myös silloin.

Riikka Koivisto