Puhalletaanhan haavoihinkin

#sosiaalipsykologin #blogi

Sain kerran töissä haavan sormeeni. Koska olen töissä talossa, jossa suurin osa ihmisistä on sydämellään töitä tekeviä sairaanhoitajia, menin tietenkin heidän luokseen pyytämään laastaria. En saanut laastaripakettia käteeni vaan virnuillen laastari sormeeni sitten hoitajan toimesta aseteltiin. Silloin se tapahtui: Hoitaja puhalsi noin kolmenkymmenen senttimetrin päästä kohti laastaroitua sormeani. ”Noin, nyt se kyllä paranee”. Se oli aika hulvaton hetki, olenhan jo aikuinen nainen, jolla tosin on riemukkaan lapsen ydin siellä jossakin ajoittain pintaan pilkahtelemassa. Tuli silti hyvä fiilis. Puhallus sisälsi jotakin enemmän. Välittämistä, auttamista, osan ottamista ja hyvän huumorin mahdollisuuden hyödyntämisen. Se ei tietenkään parantanut haavaa, mutta se jäi jopa sivuseikaksi tässä puhallusepisodissa. Se parani sitten aikanaan.

Sama juttu, kun tulee kuulluksi oikein. Useinhan mietimme kuulijana, että mitä jos en osaa sanoa jotakin järkevää, tai oikeita asioita joilla toisen olo helpottuu. Entä jos en osaa lohduttaa, korjata tai auttaa toista niin, että hänen kaikki keskeneräiset asiansa tulevat valmiiksi. Tämä on sellainen olettamisen taso, mitä tiedostamatta saatamme kantaa mukanamme, kun tapaamme ystävän, jolla ei ole vaikka juuri nyt helppoa tai kollegan, jolla on ollut vähän rankempi päivä. On myös aika, jolloin emme voi antaa lapsillemmekaan enää yksiselitteisiä vastauksia tai mielipiteitä. On osattava asettua kuulolle.

Kun on tarve puhua jostakin toiselle ihmiselle, suurin apu on usein siitä, että meitä kuunnellaan hyväksyvästi. Puhalletaanhan haavoihinkin, mutta niiden paranemista ei silti voi hoputtaa. Siitä huolimatta puhaltaminen lohduttaa ja lievittää kärsimystä monella tavalla ja ne haavat paranevat luontaista omaa tahtiaan. Hyvä kuuntelemisen taito onkin kuin haavaan puhaltamista. Oleellista on ottaa osaa ja osoittaa välittämistä. Siksi ei ole niin väliä, osaatko sanoa oikeita asioita tai keksiä ratkaisuja. Aina ei tarvitse. Kaikkia suruja ei kuulukaan lohduttaa pois ja olisi vahingollistakin yrittää niitä hätistellä etäämmälle ennen, kuin niiden työ on tehty. Tunnetason haavojen paraneminen kestää yhtä lailla, kuin fyysistenkin. Teet jo paljon, kun kuuntelet ja jaat sitä yhteistä hetkeä, siitä pois kiirehtimättä. Sen sijaan, että kuuntelet vastataksesi, kuuntele ymmärtääksesi ja kysy lisää, ole lempeä äläkä arvostele. Samalla ehkä puhalletaan sen toisen ihmisen elämään välittämistä, empatiaa ja hyväksyntää. Se on paljon suurempaa kuin sanat. Siitä seuraa toipumista ja toivoa.

Riikka Koivisto, sosiaalipsykologi ja psykoterapeutti