Jonain päivänä olen muisto

Työpäivä. Istun hiljaa ja katselen viittä naista, jotka kirjoittavat. Heillä on jokaisella levinnyt rintasyöpä, jota ei voida parantaa. He kirjoittavat kirjettä, jonka he jättävät jälkeensä oman vertaisryhmän sisällä oman kuolemansa jälkeen ääneen luettavaksi. Tämä on koeversio. Testi, miltä tuntuu kirjoittaa, mitä on tärkeää sanoa. Tästä tulee heille ja monelle tulevaisuudessa sairastuvalle yksi keino käsitellä omaa kuolemaansa.

Siinä katsellessa mietin, pyysinkö heiltä liikaa. Kirjoittaa nyt kirje oman kuolemansa jälkeen luettavaksi. Milloin liika on liikaa ja miksi ihmeessä maailmassa pitää olla vieläkin jotakin sellaista, kuin parantumaton syöpä. Kirje on kuitenkin vahva ääni ja lohduttava viesti vielä jäljelle jääville.

Ajattelen katsellessani, että nämä upeat eri-ikäiset naiset ovat supervahvoja. Heille ei ole annettu muuta vaihtoehtoa. He ovat vahvoja silloin, kun yksi lääke lakkaa toimimasta ja kokeillaan toista. He ovat vahvoja silloin, kun huolehtivat lapsistaan miettien, mitä lasten elämän etappeja ehtivät vielä eläessään nähdä. He ovat vahvoja ollessaan puolisoina ja huolehtien sairaalasta käsinkin arjen sujumisesta. Silloin, kun ei tiedä kauanko aikaa on jäljellä. Vuosia vai kuukausia? He ovat vahvoja, kun potilasasiakirjoissa on koodi Z51.5 (palliatiivinen hoito, saattohoito). He ovat vahvoja silloin, kun on niin väsy, ettei pääse sängystä ylös ja vatsaonteloon kertyy nestettä, tai itkettää ja raivostuttaa kun syöpään on niin helkkarin väsynyt. Kun sattuu. Kun uusia metastaaseja tulee. Silloinkin kun he ovat aivan loppu, en tiedä juurikaan mitään vahvempaa.

Kirjeet valmistuvat ja he ryhtyvät lukemaan toistensa tekstejä ääneen yksi kerrallaan.

Niissä on sanoja siitä, mistä he haluavat tulla muistetuiksi. Hyvänä ihmisenä, vaikka takana on epäonnistumista. Huomaahan joku, että kuitenkin on yrittänyt parhaansa? Niissä kerrotaan perheistä ja tärkeistä ystävistä, aidoista rakkauksista. Niissä on kiitoksen sanoja vertaisille, joiden kanssa usein on ystävystytty ja jaettu sanat ja sanomattomat hiljaisuudet. Niissä pyydettiin halaamaan puolesta ystävää. Niissä toivottiin, että jäljelle jääneet eläisivät valona toisilleen, rohkeasti läsnä tämän hetken mahdollisuuksissa ja ettei kirjoittajan lähtöä surra liikaa, koska pitkä ja raskas matka on vaihtunut viimein rauhaan.

Kirjeiden jälkeen kaikki ovat hiljaa. Kysyn, miltä tuntui kuulla oma kirjeensä. Tärkeältä ja hyvältä. ”Juuri tällaisen haluan jättää taakseni”.

Samalla ajattelen sitä, miten harva ihminen tietää, mitä tässäkin huoneessa juuri nyt tapahtuu. Ei.. Ihmiset lähtökohtaisesti eivät mieti näitä juttuja, ellei se kosketa elämää juuri sillä hetkellä. Joku on businessneuvottelussa. Joku arvostelee ja valittaa turhasta. Joku kerää pulloja että saa rahaa ruokaan. Joku menee tapaamaan rakkaitaan. Joku suunnittelee kiireellä minun työpaikkani palvelun kilpailuttamista. Joku synnyttää uutta elämää. On metsäviikkoa, ilmastopaneelia, rauhanneuvottelua. Joku ei tiedä, miksi en vastaa kaikkiin viesteihin – he eivät näe missä istun ja miksi välillä on vetäydyttävä maailman hälystä, että voin antaa itsestäni riittävästi. Hetken istun mielessäni Saturnuksen renkailla katsomassa kaikkea tarpeeksi kaukaa.

Nämä naiset koskettavat syvältä, osuvat johonkin ydinminän keskukseen. Käyvät osumassa ammatillisissa ja yksityisissä kerroksissani. Muuttavat minua eikä pelkästään ammatillisesti. Annan sen tapahtua. Kun näkee näin paljon elämästä, mitä näen osana työtäni, on ollut vuosia sitten pakko rakentaa itsensä rakastamaan kaikkia ja uskomaan hyvään, sekä hengittämään läpi hetkiä, joista ei pääse pois. Vaikka miten paljon tulee vaikeuksia, ei niihin voi lähteä mukaan vääntämään. On otettava vastaan ja kestettävä, eikä kipata niitä ämpäreitä seuraavien niskaan, kuten niin moni tekee saatuaan omaan niskaansa ämpärillisen. On nähtävä pahassakin hyvää ja tarrauduttava valonsäteisiin. Ymmärrettävä että ihmiset toimivat pelosta liian usein ja rakkaudesta joskus liian harvoin. Silloin toisaalta jaksaa ymmärtää ja sietää.

Kiitos Sinulle, joka luit tämän tekstini. Olen huomannut, että vakavaan sairastumiseen liittyviä tekstejä luetaan vähemmän, kuin hyvästä elämästä kertovia tekstejä. Asia on ymmärrettävästi melko vakava luettavaksi elämän muiden ilmiöiden äärellä. Silti toivon, että tätäkin tekstiä jaettaisiin. Tehtäisiin näkyväksi heitä, jotka elävät täyttä elämää todella vaikean sairaustilanteen kanssa. Seistäisiin heidän rinnallaan. Se on meidän ihmisten velvollisuus toisiamme kohtaan. Mitä me toivoisimme itsellemme vastaavassa hetkessä?

Minä haluaisin tulla muistetuksi hassuttelevana ja rakastavana äitinä. Naisena, joka teki töissä aina parhaansa selvittäen monenlaisia vaikeita ratkottavia asioita aina lopulta potilaan ja työntekijöiden parhaaksi. Siedettävänä pomona. Naisena, joka halaili ja hymyili. Hevosrakkaana jouluhulluna joka ilahtui kukkakimpuista ja yllätyslahjoista. Ihmisenä joka seisoi niiden rinnalla, joilla oli vaikeaa tai eivät tukea arvostaneet. Ihmisenä, joka uskalsi elää ja etsiä sitä, mikä saa sydämen sykkimään. Tämä riittäisi hyvin.

Kirjoittaja on sosiaalipsykologi, psykoterapeutti ja seksuaalineuvoja Riikka Koivisto

Mihin kuulut?

Artikkeliaihe #sosiaalipsykologia

Istut huoneessa, jossa on läsnä elämässäsi olevia ihmisiä. Niitä, joiden kanssa olet tekemisissä lähes päivittäin. Ketä näet? Hypoteettinen kysymys: Mitä jos kaikki ihmiset, joita ikinä elämääsi tulevaisuudessa tarvitset, ovat tässä huoneessa? Ovatko he ne oikeat ihmiset, joita sinä tarvitset ollaksesi onnellinen, rento ja tyyni? Joihin luottaen tiedät, että elämän aurinkoiset päivät ja ajoittaiset myrskyt on turvallista ottaa vastaan luottaen tukeen ja yhdessä tekemiseen.

Tähän ei tietenkään ole ehdotonta vastausta, ei elämä ole mustavalkoista. Mutta tunnereaktio kertoo paljon siitä, mitä elämääsi kuuluu. Onko näiden ihmisten kanssa hyvä olla? Jos on, kenties ilahduit huoneajatuksesta, jossa istuvat sinulle niin rakkaat ihmiset joiden kanssa sinulla on hyvä olla. Niin kuuluukin olla. Ihanaa!

Meille johonkin kuuluminen on tärkeää missä iässä tahansa. Mihin kaikkeen sinä kuulut? Perheeseen, ystäväporukkaan, työtiimiin, harrastusryhmään, sukuun? Mihin olet ainakin joskus kuulunut? Puuttuuko huoneessa joukosta joku, jonka haluaisit siellä istuvan? Onko huoneessa ihmisiä, jotka eivät enää sinne kuulu? Hui, mitä kysymyksiä. Mutta niin hedelmällisiä.

Kuulumisen tunne rakentaa tulevaa ja saa elämämme tuntumaan merkitykselliseltä. Kun tunnemme olevamme osa jotakin, haluamme luontaisesti pitää siitä huolta ja keskittää siihen energiaamme. Antaa oikeasti aikaamme ja läsnäoloamme. Huomaamme, milloin on ihanaa vain pysähtyä tiettyjen ihmisten äärelle ja kuulua, olla osa sitä, mitä on. Olemme ikään kuin olemassa osana vuorovaikutusta, ja hyväksyvää rakastavaa yhteisöä tai perhettä, jossa merkityksemme nähdään ja sille annetaan arvoa. Ja jossa meitä tarvitaan.

On ihanaa kuulua johonkin, missä ei tarvitse olla täydellinen tai taistella omasta paikastaan. Millainen edes olisi täydellisen ihmisen vaade? Sellainen, joka ei ole koskaan mokannut? Joka ei ole koskaan vastannut koulussa väärin? Joka ei ole koskaan päästänyt suustaan valkoista valhetta? Jonka elämä on aina hallinnassa? Joka ei ole mistään koskaan rikkoutunut? Ei, ei meidän tarvitse olla täydellisiä kuuluaksemme johonkin. Kuulumiseen liittyy rakkaus ja hyväksyntä. Toista ei tarvitse yrittää muuttaa eikä tärkeiden ihmisten äärellä varoa tai epäillä. Voit hengittää vapaasti ja vain kuulua.

Entä millaista on kuulua johonkin, missä ei ole hyvä olla? Esimerkiksi silloin, jos tiimissä on ihminen, joka omasta mielestään on täydellinen silloinkin, kun on satuttanut toista, perheenjäsentään tai työtoveriaan? Sanoen että ei noin tapahtunut, ja jos selviää, että tapahtuikin, ei se merkinnyt mitään. Ja jos merkitsikin, ei se nyt niin iso juttu ollut. Tai jos nyt olikin, niin ei se minun vikani ollut. Ja jos olikin, en tarkoittanut sillä mitään pahaa. Tai jos tarkoitinkin, niin ansaitsit sen. Tai syy on jonkun toisen ja lopulta täydellinen ihminen on itse suurin uhri. Silloin meillä ei ole enää helppoa hengittää, tai rentoutua, luottaa. Kuulua. Silti voi olla helpompaa kuulua, sillä muutos on vaikeaa. Muutos tuntuu uhraukselta ja voi olla helpompi pysyä vanhassa tutussa, kuin miettiä, mitä voisi olla. Sillä… entä jos ei ole mitään muuta? Mihin sitten kuulun?

Ympärillemme katsoessamme monen elämä näyttää täydelliseltä ja hallitulta. Ihmiselle on sisäsyntyistä verrata itseään muihin huomaamattaan, varsinkin silloin, jos on epävarma omasta tilanteestaan. Monet kantavat painetta siitä, etteivät yllä samalle tasolle kuin he, joihin itseään vertaa, vaan on pinnistelyä vaikkapa raha-asioissa, jaksamisessa, työpaikan löytymisessä tai ihmissuhteissa. Niin moni uupuu nykymaailman paineessa siitä, että ei täytä sitä jotakin mielikuvaa, jota hyvää tarkoittavat lehtijutut ja sosiaalisen median kuvat rakentavat. Kun on ollut tavoite, joka ei enää ole oma sielunmaisema, siitä on kuitenkin joskus helpompi pitää kiinni, kuin päästää irti, aiheuttaa kenties pettymystä muille tai joutuisi suremaan sitä, mistä ote irtoaa. Auh. Eikä kukaan sano, mikä on oikein. Kuulunhan johonkin, vaikka kaikki muuttuisi? Ote Tomi Parkkisen runosta sopii tähän: ”Emmekä me lopulta pelkää rakastaa, me pelkäämme tulla rakastetuksi”. Ja koska tulevasta ei koskaan tiedä, ihmisten on helpompi pitää kiinni vanhasta, jonka tuntee. Monelle ääneen lausumattomana pelkona on; entä jos minulle ei ole enää mitään? Jatkan puolestasi tuota ajatusta: Entä jos onkin, vaikka paljon enemmän?

Maailma on täynnä jostakin enemmän tai vähemmän rikkoutuneita lapsia, aviomiehiä, vaimoja, siskoja, äitejä, isiä, kollegoita ja kanssakulkijoita. Mutta kun katselemme ympärillemme ihmisvilinässä, harva näyttää ulospäin mitenkään kärsivältä. Silti jokaisessa meissä on halkeamia, jotka sattuvat enemmän tai vähemmän. Emme vain pääse näkemään niitä, koska emme ole tarpeeksi lähellä päästäksemme katselemaan. Mielestäni kuitenkin hämmästyttävintä on se, että me ihmiset loistamme erityisesti silloin, kun olemme sopivasti rikki jostakin. Sehän on osoitusta siitä, että olemme  uskaltaneet ja eläneet. Tavoitelleet jotakin sellaista, joka sai elämän tuntumaan siltä, että nyt mennään, turvavyö kiinni. On uskaltanut luottaa, kokea, kuulua, tavoitella ja elää. Se on ihmisyyttä. Jalka on ainakin ollut pois jarrulta. Joskus onnistuu, joskus kolisee. Se kuuluu elämään. Mutta mitä tarvitset nyt? Mihin kuulut nyt? Joskus on rohkeinta kuulua itselleen ja omille arvoilleen. Samanhenkiset ihmiset kyllä löytyvät. Heitä on, nykyhetkessä ja tulevaisuudessa.

Meidän pitäisi olla toisillemme paljon rakastavampia ja ystävällisempiä, sillä emme voi tietää, mistä oloista toinen on tiensä nykyhetkeen raivannut, kuinka paljon aikaa panostanut ja yrittänyt tai noussut yhä uudelleen ja uudelleen. Jos meillä menee hetkittäin paremmin, pitäisi meidän oikeastaan nytkin katsoa ympärillemme, onko lähellä ketään, jota voisimme vetää perässämme kuulumaan johonkin, mihin me voisimme heitä auttaa kuulumaan. En halua, että on enää ihmisiä, joilla olisi valta tehdä toisen tietä helpommaksi, mutta jotka ovat hiljaa. Meillä on valtaa muuttaa ihmisten elämää paremmaksi, jos meillä on halua siihen. Eri tilanteissa voisimme tulla ajatelleeksi, millaista minun kanssani on viettää aikaa? Olenko minä siinä asemassa, että voisin tehdä toiselle hyvän teon? Olenko tavoitettavissa? Olenko se joka aina lupailee, mutta ei koskaan vie maaliin? Vai onko nyt aika tehdä valintoja sen suhteen, että voin itse paremmin?

Kun palaamme huoneeseen, jossa on ne meille tärkeät ihmiset.. ketä siellä oikeasti istuu? Ketä vaan, niin be their heaven, not their hell.

Riikka

 

Blogin tarkoitus on tuottaa ihmisille parempaa elämää eri näkökulmien avulla.

Ehdin tavata vain rajallisen määrän ihmisiä matkani varrella. Haluaisin silti tuottaa mahdollisimman paljon hyvää ympärilleni.

Lähettämällä toiveita blogiaiheista ja positiivisessa hengessä jakamalla tekstiä omissa someverkostoissasi,

olet mukana auttamassa ja edistämässä hyvää. Ihanaa olisi, jos ehdit painaa myös vaihtoehtoa ”seuraa”. Kiitos, kun olet! -Riikka

Elämäni listoina

Täytetty 40 vuotta. Jollakin keskiarvolla noin puolet elämästäni on takanapäin ja jos käy hyvin, puolet edessäpäin. Tämä blogisivustoni käsittelee yleensä sosiaalipsykologin työkenttään kuuluvia teemoja, jotta mahdollisimman moni saisi intoa hyvään elämään ja rakastaisi itseään ja muita vähän enemmän. Voisin nytkin kirjoittaa sosiaalipsykologina jotain muka viisasta nelikymppisistä. Tämä teksti on kuitenkin erilainen, sillä ajattelin kirjoittaa omasta elämästäni. Voit siis jatkaa lukemista, jos haluat kurkata, kuka olen, mitä ajattelen ja mistä haaveilen. Muut voivat sujuvasti tämän blogipäivityksen ohittaa.

Elämästä

Jos olisin kuollut lapsena syöpään, joka minulla diagnosoitiin 12 vuotiaana, olisin nyt ollut kuolleena jo 27 vuotta (lue tarinani https://bit.ly/2ImvUpx ). Onnistuneiden syöpähoitojen jälkeen olen tuon ajan kuitenkin saanut käyttää elämiseen. Tämän kokemuksen jälkeen tiedostan loppuelämäni ajan keskivertoa ikätoveriani kirkkaammin, että en voi tietää yhtään, kuinka paljon elämää on edessä. Se maalaa sävynsä elämään, halusi tai ei.

Yritän ajatella, että totta kai ehdin jäädä joskus eläkkeelle terveenä ja jee, siistiä, jos saan joskus viettää 70v juhlat. Älyttömän hienoa, jos voin viettää 80v juhlat!! Jos täytän ikinä 90v – on muuten hirveän isot bileet tiedossa silloin, joten laittakaa kalenteriin: 10.7.2068. Pukeudutaan sitten vaikka huvittaviin menneisyyden hittivaatteisiin vuodelta 2018, kuten legginsseihin (pitikö joku tämmöisiä oikeasti 2018) tai Freddyihin!

Periaatteessa mulle ei ole tämän 40 vuoden aikana tapahtunut elämässä mitään valtavirrasta poikkeavaa. Ei mitään ihan kamalaa, koska kaikessa kamalassakin on ollut niin paljon hyvää. Enkä ole yltänyt mihinkään suurenmoiseen, ei tullut mitään staraa tai Nobelistia eikä kilparatsastajaa. En ole vaikuttajanaiset 100 -listalla. Musta tuli kuitenkin äiti, vaikka sain ne syöpähoidot. Se on ollut yksilöllisesti huikea lahja. Onhan tämä aika siistiä, että teini-ikäiset jaksaa joka päivä halata, ja että joku kutsuu mua lempinimellä MC Mutsi ja pikkuäiti. Välillä he tuo iltapalan tarjottimella ja kysyy, katsotaanko vielä joku leffa. Silloin on aina hetkisen kaikki hyvin.

Lapsuuden kokemukset ovat vaikuttaneet elämääni. Sairaalassa ollessa ei oikein voinut harrastaa muuta, kuin piirtämistä ja askartelua sekä kirjoittamista. Ei päässyt kavereiden luo tai vanhoihin tuttuihin harrastuksiin. Sen sijaan oli tippaneuloja, sytostaatteja, sädehoitoa, verikokeita, kuvantamisia, kuumetta, matalia veriarvoja, pahoinvointia, sairaalakoulua, yksinäisyyttä. Silti viihdyin sairaalassa. Sellainen varovainen elämästä sivuun asettuminen jäi kuitenkin kohdallani päälle ja sitä yritän koko ajan purkaa vielä tässäkin iässä. Mulla on kyllä kavereita mutta en käy oikein missään, paitsi töissä. No, joskus jossain, jos kaikki planeettojen asennot on kohdillaan. Viihdyn maaseudulla, mutta monella kaverilla on tänne liian pitkä matka. Onneksi aina joku tänne eksyy ja rakastan vierailijoita. Olen vähän sellainen Peppi Pitkätossu Huvikummussaan, tykkään hevosista ja elämän hämmästelystä, mutta duunissa donkkaan tykimmin. Siellä en hämmästele, vaan hoidan hommat kotiin. Tästä tulee aika hyvä balanssi.

Ihan samoja juttuja mietin elämästä tänään, mitä lapsenakin; Onko elämällä muka joku tarkoitus? Onko minulla joku tarkoitus? Onko pakko kuolla? Miksi minä jäin eloon? Vahingossako? Voisiko joku pitää minusta huolta? Miksi ihmiset ei pidä lupauksiaan? Miksi kissoilla on yhdeksän henkeä ja mulla vain tämä yksi. Miksi maailmassa on niin paljon yksinäisyyttä, kun ihmiset voisi olla ihmisiä ja ystäviä toisilleen?

Jos elämääni kuvaisi jokin lause, olisi se varmasti: ”I always care”. Ja sitten se jatkuisi: That’s my problem and my greatest blessing. Prinsessa Dianan näkemys siitä, että jonkun on rakastettava ihmisiä (”Someone’s got to go out there and love people”) – samaa ideologiaa kannan sydämessäni niin pitkään kuin se sykkii. Yritän aina auttaa muita, ilahduttaa, kannatella ja nähdä syvemmälle. Suojelen heitäkin, joita ei tarvitsisi. Haluan herätellä kaikkia elämän ihanille mahdollisuuksille silloin, kun vielä on aikaa. Haluan, että ihmiset käyttävät elämänsä hyvin ja uskaltavat kuunnella sydäntään.  Haluan itsekin elää hyvän elämän, jossa on elämänmakuisia tarinoita. Uskallusta kuunnella sisintään ja olla elämälle nälkäinen.

Elämäni listoina

Nyt, kun olen kirjoittanut vähän lapsuuden kokemuksista sekä ajatuksistani aikuisena, kokeilen vielä tehdä jotakin, mikä oli minulle lapsena hirmu hienoa: Kun olin 12 vuoden iässä pitkiä jaksoja sairaalassa, tein erilaisia listoja siitä, mitä tekisin, kun pääsen sieltä pois ja kotiin. Listoissa luki: Ratsastan hevosella. Syön grilliruokaa ulkona. Kerään oikein ison kukkakimpun. Käyn raveissa ja syön radan reunalla grillimakkaran. Käyn ihan ulkona asti, vaikka kävelemässä. Ehkä jopa uin vähän. Jossakin voisi päästä hyppimään trampoliinilla. Käyn kaupassa niin kuin muutkin ihmiset. Palaan tanssimaan kilpaa hienoissa välkehtivissä puvuissa. –  Paljon ehti vuoteessa haaveilemaan ja suunnittelemaan. Tein myös tykkään/en tykkää listoja. Mukavaa ajanvietettä, kun koko maailma oli pitkään yhdessä huoneessa.

Nyt huvittelin tekemällä parit listat samassa hengessä tämän blogin päätteeksi, vähän muistoja kunnioittaakseni, mutta toisaalta uteliaana itsekin katsoen, mitä sisimmästäni löytyykään nyt 40v iässä. Joten, listojen kimppuun!

En tykkää -lista

En tykkää ihmisistä, jotka ovat kylmiä ja jättävät toiset selviytymään yksin. En tykkää hyväksikäyttäjistä ja manipuloijista enkä trolleista. En tykkää sodista enkä muovista valtamerissä. En tykkää siitä, että niin moni ihminen kokee yksinäisyyttä. En tykkää siitä, että liian moni kärsii, kun olisi mahdollisuus myös iloon. En tykkää siitä, että ruokaa ja rahaa ei riitä kaikille. En tykkää sairauksista. En kylmästä enkä nälän tunteesta. En tykkää pelästymisen tunteesta ja säikyttelystä. En tykkää siitä, että liian moni joutuu masentumaan, kun elämä on liian kovaa.

Tykkään ja rakastan -lista

Minä rakastan hevosia, täysikuuta ja kukkakimppuja. Rakastan kahta lastani. Rakastan ihmisiä, jotka huomaavat pienet hyvät asiat. Jotka näkevät ihmisen silloinkin, kun hän on hiljaa, ja jotka juuri silloin tulevat soittaneeksi tai käyneeksi. Rakastan ihmisiä, jotka nostavat toisia näkyviin. Heitä, jotka avaavat niitä hallitsemiaan ovia, mistä toisten on kuljettava päästäkseen eteenpäin. Rakastan ihmisiä, jotka uskovat omiin sydänhaaveisiinsa. Heitä, jotka seisovat niidenkin rinnalla, joilla ei ole jäljellä enää juuri mitään – työtä, omaisuutta, terveyttä tai elämää. Rakastan ihmisiä, jotka aitoudessaan ovat kuin keijuja tai muita ihania olentoja harmaan asfaltin keskellä. Rakastan ihmisten iloa. Rakastan ihmisten surua ja kyyneleitä, sitä että heitä koskettaa jokin. Rakastan elokuvissa käyntiä. Rakastan kesää ja saunomista. Rakastan moottoripyöräilyä, ja kun vain löytäisin siihen vielä sopivan porukan, johon mahtuisin mukaan. Rakastan kartanoita, kummitusjuttuja, siistimpiä vampyyrielokuvia (Twilight, ihan sama vaikka se on teineille) ja ikiaikaisia mysteereitä sekä niiden perintöä kantavia yhteisöjä. Scifiä ja ufoja. Rakastan sumua aamuvarhaisella. Rakastan joulua lähes selittämättömän paljon. Rakastan aikaa. Rakastan toivoa. Rakastan rakkautta. Rakastan elämää silloinkin, kun se on vaikeaa, tavallista ja ihanaa. Rakastan loppuja ja uusia alkuja, sekä ihmisten mahdollisuuksia elää elämänsä aikana monta tarinaa. Rakastan kotiani ja sen edessä laineilevaa Längelmävettä. Rakastan sitä, että ihmeitä tapahtuu. Rakastan sitä, kun kisakentällä ratsukot lähtevät innosta puhisten kunniakierrokselle. Rakastan hiljaisuutta. Rakastan hevosten rouskutusääntä, kun ne hiljenevät iltaheinilleen. Rakastan sitä tunnetta, kun voin kävellä paljain varpain nurmikolla. Kun ulkona palaa pimeässä monta lyhtyä. Kun olen turvassa. Rakastan miljoonaa muutakin asiaa. Mun sydämeen mahtuu ihan hirveästi!!! Tämä lista voisi jatkua vaikka kuinka pitkälle.

Haavelista, osa 1/2000

Haaveilen matkustelusta; Valassafarista, Islannista, vapaaehtoistyöstä kenttäsairaala-olosuhteissa. Vatikaani, Venetsia, Louvre, Transylvania, Auschwitz. Takapihalla nuotiolla istumisesta, sekin voi olla joskus riittävä retki. Karibian risteily, Martin’s Batershof, Arctic Tree House sleepover, Malediivit, Victoria Falls, Tylypahka koska Potterfani. Ascotin laukkakisat. Ratsastusretket. Avaruusmatka – sitä ei voi kyllä laittaa, kun mulla on korkean paikan kammo, joka jo lentokorkeuksissa heräilee. Avaruusmatka sittenkin pois.

Pääsääntöisesti haaveet on vähän konkreettisempia. Edelliset listasin vain, että sydän sai hetkisen taas roihuta. Mutta ihan riittävästi se roihuaa tavallisten arkihaaveideni äärellä: Että pääsisin taas säännöllisesti ratsaille. Saisinpa tässä elämässä asuntolainan maksettua pois, että ehtisin elää vähän vapaammin, eikä tarvitsisi tehdä kahta työtä. Lapsilla olisi hyvä alku elämälle ja osaisin kasvattaa heistä rakastavia ja hyvällä itsetunnolla varustettuja miehiä. Aina joskus joku ystävä tulisi kylään. Olisin tärkeä jollekin. Joku soittaisi. Semmoista arkionnellisuutta – siitä haaveilen eniten. Ja toki lottovoitosta.

Elämä hei – feel free to amaze me! Ja kiitos 40 vuodesta!

Riikka

#sosiaalipsykologin #blogi

KUVA: Markku Lilja

Mielessä muutos?

Artikkeliaihe: #muutos #elämä  #sosiaalipsykologin #blogi

Maailma muuttuu alati kiihtyvällä tahdilla. ”Change will never be this slow again” totesi Gordon Moore valovoimaisesti jo vuonna 1965.

Tai ”Meneekö tunteisiin”? Teini-ikäisen poikani paras lause ikinä, jolle nauramme hänen kanssaan lähes joka päivä.

Muutos, tai paine muutokseen menee aina tunteisiin, enemmän tai vähemmän. Mitä paremmin saamme itse päättää, mitä elämässämme muutoksen myötä tapahtuu, sen positiivisempana muutos nähdään. Siihen ehditään valmistautua ja suunnitella, sen vaikutuksia arvioida jo ennakkoon päätöksenteon tukena. Muutoksiin liittyy parhaassa tilanteessa onnistumisen, onnen ja innostuksen tunteita. Jos muutokselle vielä on jokin aikaviitekehys, jonka sisällä muutosprosessin suurimmat toimenpiteet astuvat näyttämölle, yhä paremmin motivoivaa! Tällaisen muutoksen äärellä on helppoa olla maailmoja syleilevä.

Jos emme ehdi valmistautua tai emme saa vaikuttaa tuleviin muutoksiin, ne voivat ärsyttää, ahdistaa, aiheuttaa unettomia öitä, luopumisen surua. Voimme vältellä muutosta, koska pelkäämme hylätyksi tulemista. Tunnelukot ottavat pulttia, ja alkavat pitämään näennäisesti ”puoltamme”. Jos muutos on välttämätön, mutta vaatii toimia, jotka tuntuvat pahalta tehdä, on muutosten perusteleminen itselleen yhä työläämpää. Mutta se on mahdollista. Mitä toivot elämältäsi?

Muutoksen tehtävä on luoda tulevaisuutemme.

Joskus muutospaineet tarkoittavat valintoja. Älä anna ainakaan pelon tehdä päätöksiä puolestasi. Muutos saattaa maksaa sinulle kaiken, mutta ei yhtään enempää. Kuinka paljon rohkeutta uskallat tänään jättää käyttämättä (Tabermann)?

Joskus on oltava vahvempi, kuin vahvin tekosyysi tai jämähtänyt periaatteesi (joka varmasti saattoi toimia 10 vuotta sitten). Varmista turvaverkosto. Eniten tarvitset toisia ihmisiä.

Jos jokin elämän ongelma on pitkittynyt, voi kysyä omaa osuuttaan siinä: Ovatko aikaisemmat päätökseni tai periaatteeni tuoneet niin paljon onnea, että en ole valmis muuttumaan?

Jos mikään ei muutu, mikään ei muutu. Vanhoissa tavoissa pitäytyminen luo turvaa, mutta niiden takana piilottelu ei avaa uusia ovia. Kotoa sinua ei hae kukaan, paitsi Disneyn piirretyissä. Mutta niissäkin kysytään viisaasti ”Tell me princess, now when did you last let Your heart decide?”.

Päivän kysymys Sinulle on: Jos ei olisi oikeaa ja väärää – mitä valitsisit?

Uskalla kuulla itseäsi. Minkä ainakin tulee muuttua? Mikä ainakaan ei saa muuttua?

Jos edessäsi on muutos, valmistaudu. Mikä on kesken? Saata loppuun keskeneräiset asiat, joihin sinulla on mahdollisuus vaikuttaa. Tämä tuntuu sydämessä ja usein tiedät heti, mitkä tällaisia asioita ovat elämässäsi. Mikään ei vainoa meitä elämässä enemmän, kuin sanomatta jääneet sanat tai keskeneräiset asiat. Ne eivät lakkaa olemasta eivätkä vaikuttamasta elämäämme, toiveisiimme, tulevaisuuden suunnitelmiimme.

Jos kyse on työpaikasta, käytä työnohjausta tai sparraajaa, kuuntele vaihtoehtoisten ratkaisujen kohdalla sitä, mikä tuo sydämeesi rauhan.

Jos kyse on ihmisestä, mene sinne, jonka luo ajatuksesi hakeutuvat illalla viimeisenä, yöllä kun havahdut unesta ja aamulla ensimmäisenä kun heräät.

Jos kyse on kodista, mikä on sinulle koti? Mistä se syntyy, onko se tietty talo/asunto, paikkakunta vai toinen ihminen.

Jos kyse on liiasta työmäärästä, rupea aluksi tekemään to do -listojen sijaan stop doing -listoja. Karsi, pelkistä, luo tilaa vapaalle ajatusenergialle.

Tee rauha menneisyytesi kanssa. Anna itsellesi anteeksi äläkä ole kohtuuttoman ankara ihmisyyden äärellä.

Ota tarvittavat askeleet. Toivota muutos tervetulleeksi. Etsi sen tuomia mahdollisuuksia. Päästä irti vanhasta.

Voi kun voisin sanoa sinulle, että älä pelkää liikaa. Muutos voi tarkoittaa upeita asioita, joskus kipua ja syöksyä. Sinä yksin tiedät, mitä muutosta tarvitset. Mutta et ole yksin. Älä siis jää yksin. Kerää oma tiimisi.

Monet vanhukset uhkuvat elämän viisautta ja heidän elinaikanaan on todellakin maailma muuttunut. Viimeisinä vuosina muistellaan elämää sen kaikilla mausteilla. Mietitkö koskaan, miksi viisaat vanhukset ovat niin rauhallisia, vaikka ympärillä kuohuisi? Viisauden olemushan on läpikäytyä ja parantunutta tai paranevaa kipua, kokemusta siitä, että kaikenlaisten asioiden kanssa eletään. Joten mikä on sinun tulevaisuutesi? Anna elämän tapahtua. Elä vähän enemmän, vähän rohkeammin, vähän onnellisemmin.

-Riikka

Jk. Tässä alla Knostin hämmästyttävän kohottavat sanat tietoisuuteesi:

Life is amazing. And then it´s awful. And then it´s amazing again.

And between the amazing and the awful its ordinary and mundane and routine.

Breathe in the amazing, hold on through the awful, and relax and exhale during the ordinary.

That´s just living

Heartbreaking, soul-healing, amazing, awful, ordinary life.

And it´s breathtakingly beautiful.

– LR Knost

#Miksei

kuva: Hannu Jukola

”Ei ole olemassa ylimääräistä aikaa, ei vapaa-aikaa tai joutoaikaa. Sinulla on vain elinaikaa. Anna mennä!”-Henry Rollins-

Rollinsin lause on totta. Meillä on vain elinaikaa. Juuri nyt hengitämme, elämme, teemme valintoja sen parhaaksi, että tällä hetkellä ja tulevaisuudessa elinaikamme olisi mahdollisimman elämisen arvoista. Elämämme on sarja suuria ja pieniä tarinoita. Osa hengästyttävän hienoja ja sitten niitä ei niin hohdokkaita, joissa kaikki kosahtaa kiville. Tarinoita kaikesta siltä väliltä. Mikä on Sinun elämäsi tämän hetken päätarina? Mitä osaa siinä näyttelet? Onko ohjaaja hyvä? 😉

Valtavan usein elämän tarjoamien mahdollisuuksien ja sydänhaaveidemme edessä epäröimme. Ehkä pelkäämme epäonnistumista, muiden mielipiteitä, häpeää – ei sellaisia tarinoita haluaisi. Ehkä meillä ei ole rohkeutta uskoa itseemme tai elämämme syvimpien toiveiden merkitykseen elämämme tarinoissa. Liian usein ihmisiä kuunnellessani huomaan, miten he kertovat mahdollisuuksiensa edessä siitä, mikä todennäköisesti voi mennä pieleen, miksi ei kannata antaa mahdollisuutta itselleen, miksi ei voi yrittää, miksi pitäytyä siinä missä nyt on, vaikka siinä tilanteessa olisi jopa mielipahaa ja ahdistuneisuutta. Miksi rakennamme muureja itsellemme? Sillä ystävillemmehän emme ikinä sitä samaa suosittelisi. Ystävillemmehän sallimme lähes mitä vain nähdäksemme, että he ovat onnellisia ja tyytyväisiä.

Kuinka kävisikään, jos puhuisimme mahdollisuuksien ja toiveidemme edessä siitä, miksi ainakin kannattaa yrittää – oman onnellisuutensa eteen! Kuinka loistava mahdollisuus tarinan juonenkäänne onkaan elämänlaadulle! Kuinka ihania ja hyviä asiat voivat parhaimmillaan onnistuessaan ollakaan! Mikä ainakin on mahdollista toteuttaa! Mitä vaihtoehtoja on mahdollista käyttää toiveitamme ja unelmiamme kohtaan kulkiessa? Miltä minusta tuntuisi, jos elämäntarinani kulkisi sydänhaaveideni mukaan? Tässä kohtaa meidän pitäisi uskaltaa sanoa useammin mahdollisuuksien edessä #miksei! Kuvittele, mikä energiamäärä hyvää vyöryy elämääsi ajattelutapaa muuttaessasi.

Yhtäkkiä puhuisimmekin väsyttävän ja surullisten, pysähtyneiden elämänkohtaloiden takana olevan ongelmakielen sijasta ratkaisujen kieltä, jossa rakennetaan elämää rohkeasti, hengästyen, innostuen ja luottaen – sydäntään kuunnellen. Millaiseksi sinun maailmasi muuttuisi?

On surullistakin, että tämän maailman melskeessä monet unohtavat kuunnella sisintään ja sydänhaaveitaan. Jos ei koskaan tule kuulluksi unelmineen tai tarttuneeksi toimeen niiden toteutumiseksi, menettää aina palan itsestään. Joskus montakin palaa. Millainen on valta tarinalla, joka ei saanut tullut todeksi..? Se luo ainakin tyhjyyden ja myös yksinäisyyden tunnetta. Pahimmillaan katkeruutta. Silloin voi ajautua lukuisten ihmisten ympäröimänä syvää yksinäisyyttä tuntien hakemaan ulkoista pikahyväksyntää. Etsimään jotakin, joka korvaisi tyhjiön. Sosiaalisen median kautta saadut tykkäykset päivityksiin tuovat hetkellisen innostuneisuuden, medianäkyvyys tuo hetkeksi merkitystä omalle työlle tai elämälle.  Se että huomataan, nähdään ja kunnioitetaan näin, tuo määräaikaisen hyvän olon.

Ulkoinen hyväksyntä ei koskaan kuitenkaan täytä sisäistä tyhjiötä, vaan meidän tulee oppia itse rakastamaan itseämme, haaveitamme, ainutlaatuista elämäämme, joka tuo jotakin pysyvää olemassaoloomme ja elämänhaluumme. Ulkoista hyväksyntää pitää hakea aina uudelleen ja uudelleen sillä sen voima sammuu nopeasti, muutamissa päivissä. Sen sijaan omien syvimpien tarpeidensa kuuleminen ja niistä innostuen, niiden hyväksi rakentaen tuokin yllättäen mukanaan syvän tyytyväisyyden ja vapauden. Vapauden nauttia, iloita, nauraa, hengittää vapaasti sekä hyvinä että vaikeina hetkinä. Eikä se olo riipu enää siitä, paljonko peukutuksia ja hehkutusta saat.

Ole kiltti ja ole onnellinen useammin, rakasta itseäsi rohkeammin (ei se ole keneltäkään pois), kuule sydäntoiveitasi. Eletään vähän enemmän, vähän rohkeammin, vähän onnellisemmin tänäänkin. Alla vielä muutama kirkastettu ajatus matkaasi tukemaan. Anna mennä vaan! Yes You Can!!! Halaus!

-Tee asioita, joita kohtaan sydämesi palaa.

-Älä koskaan säästele mitään erityishetkiä varten. Elossa oleminen itsessään on erityishetki – hetki hetkeltä.

-Älä anna periksi, jos jokin on sinulle erityisen tärkeää – ihmeitä tapahtuu joka päivä. Tosin Sinun pitää joskus olla se oman elämäsi ihme. Tee se näyttävästi ja voimalla. Suuret asiat ottavat joskus aikansa mutta eivät tapahdu, ellet tee omaa osuuttasi.

-Jos joku kohtelee Sinua huonosti, muista että se kertoo enemmän hänestä kuin Sinusta. Jos joku valehtelee Sinulle hieman – hän valehtelee todennäköisesti isosti. Se miten vastaat näihin, kertoo sen sijaan Sinusta. Joskus et voi muuta kuin antaa olla ja perääntyä.

-Suurin kommunikaation ongelma on se, että emme kuuntele aidosti ymmärtääksemme vaan usein pelkästään muodostaaksemme vastineen. Tuomitse muita vasta kun olet itse täydellinen.

-Uskalla rakastaa, sillä se antaa elämääsi merkityksen.

-Kun rakastat jotakuta, älä yritä muuttaa häntä. Sen sijaan auta heitä olemaan paras versio itsestään.

-Joskus on oltava hetkisen yksin, jotta kuulet muiden oletusten ja ajatustottumustesi keskeltä omat sydäntoiveesi. Vain he, jotka aidosti välittävät Sinusta, kuulevat senkin, kun olet pitkään hiljaa – liian pitkään. Päästä heidät lähellesi, kun he tulevat. Kiitä.

-Ulkoinen kauneus on lopulta vain ulkoista. Mikä todella sulkee toisen ihmisen sydämeesi, on luonne, aitous ja ihmisyys, sydämellisyys.

-Uskalla unelmoida. Uskalla toteuttaa.

-Älä vain selviydy. Haluan että elät!

-Jos edessäsi on edes pieni mahdollisuus tarttua johonkin, mikä tekee Sinut aidosti onnelliseksi, ota riski sen hyväksi. Elämä on lopulta kovin lyhyt.

Lämmöllä, Riikka

Kirjoittaja on sosiaalipsykologi, psykoterapeutti ja seksuaalineuvoja Riikka Koivisto

Elämä ei ole harjoitus

Artikkeliaihe #elämä #arkionnellisuus #sosiaalipsykologin #blogi

Hei Sinä siellä! Mikä on parasta juuri nyt? Haluan tietää! Niin haluat sinäkin.  

Monet päivät toistuvat samankaltaisina. Heräämme, harjaamme hampaat, syömme aamupalan, olemme päivän eri toimissamme, kenties harrastamme, näemme tärkeitä läheisiä ihmisiä, menemme nukkumaan kunnes toistamme saman asian seuraavana päivänä. Jokapäiväinen elämä on se, mikä on juuri nyt totta ja jossa meidän pitäisi voida hyvin ja jonka rytmi vie meidät onnistuneesti mukanaan. Juuri sen jokapäiväisen elämän pitäisi tuntua hyvältä, elämän makuiselta ja omannäköiseltä.

Jos vuodessa on 365 päivää, joista olet onnellinen vain kesälomalla ja ahdistunut 337 päivää vuodessa, se on kohtuutonta ennen kaikkea sinulle (todennäköisesti myös läheisillesi). Äkkiä menee vuosi, menee toinen, ja pian puhutaan tuhansista päivistä Sinun elämääsi. On siis merkityksellistä olla riittävän onnellinen ja tyytyväinen ihan siihen omaan elämäänsä, jota valtaosan vuodesta elää.  Bonusta ovat sitten ne erityiset juhlahetket.

Se, mille annamme valtaa, suuntaa energiaamme ja fiiliksiämme. Joskus tiukat työtilanteet, opintoputket, ihmissuhteiden ristiriidat, sairaudet ja kiire kaappaavat koko huomion. Näin elämässä välillä onkin, ja silloin ne asiat on kohdattava ja selvittävä sen hetken parhaalla mahdollisella ymmärryksellä eteen tulevista asioista. Kun sellaisen jälkeen on hetki jolloin osaa latautua, pitää hauskaa ja nauttia, huomaa muutoksen konkreettisimmin itsessään. Kuinka keho herää, rentoutuu ja aito elämänhalu pääsee esiin.

Entä jos luovuttaisikin vallan hyvälle elämälle, sopivalle annokselle hauskanpitoa, tärkeiden ihmisten kohtaamiselle, ajalle rakkaiden asioiden äärellä, uteliaisuudelle elämää kohtaan. Ne ovat olemassa ja yhtä totta, kuin ovat elämän eri velvoitteetkin tai huolet. Elämän hyvistä asioista pitää puhua, antaa niille tilaa ja ennen kaikkea valtaa. On asioita joihin emme voi vaikuttaa, ja jotka vaativat käsittelyaikaa, mutta vielä enemmän on asioita, joihin vain sinä voit itse vaikuttaa. Se vaatii päätöksen haluta hyvää elämäänsä. Se taas tarkoittaa hyviä ratkaisuja pitkin päivää, hyvän puhumista, toistenkin kannattelemista.  

Kukoistushetket syntyvät usein vuorovaikutuksessa. On väliä, kenen kanssa vietät aikaasi. Kukoistamisella tarkoitan sitä, että sinut on nähty, osaamisesi ja kauneutesi sekä sitä, miten nähdyksi tuleminen vaikuttaa sinuun, tunteisiisi, ryhtiisi, hymyysi. On tärkeää saada kehuja, halauksia, hyväksyntää. Anna sitä itse, ja ota sitä vastaan.  Kukoista, koska sitä on kaunista katsella ja kokea.

Mikä on parasta juuri nyt? Mikä on parasta mitä voisi nyt tapahtua? Elä nyt, sillä elämä ei ole harjoitus. Tämäkin päivä on sellainen, jota et voi elää enää huomenna.

The goal is to die with memories, not dreams.

If you think my hands are full – you should see my heart.

Olet tärkeä! Lämmöllä, Riikka Koivisto

Sinä riität

Artikkelitausta: Teksti on julkaistu Sydän-Hämeen lehdessä, ja on kirjoitettu luentoni pohjalta. Teksti ja kuvat Nina-Carita Säpyskä: Viestikettu.

 

Suurin ongelma tulevaisuudessa eivät ole syövät, vaan ihmisten masennus. Nykymenossa olo saattaa tuntua merkityksettömältä.

­– Tosi usein ihmiset kertovat, että painavat hulluna töissä, mutta se ei riitä. Mikä sitten on tarpeeksi? Riikka Koivisto kysyy.

Nelisenkymmentä naista löysi valoa pimeydestä Raudanmaan Maatiaisnaisten järjestämässä illassa Kautialan koululla Kangasalla viime viikolla. Hämeenlinnalaisen saattohoitokoti Koivikon johtaja ja onnellisuuden sanansaattaja Riikka Koivisto jutteli aiheesta ”Sinä riität”. Kangasalla Raudanmaalla pari vuotta asunut Koivisto luennoi päivätyönsä lisäksi onnellisuudesta ja selviytymisestä. Hän pitää myös syöpäjärjestöjen avokuntoutuskursseja.

Luokallinen naisia kuunteli Koiviston armollista ja voimaannuttavaa luentoa, jossa yleisö ei joutunut vastaamaan, ainoastaan miettimään omia valintojaan ja ottamaan mukaansa eväitä arkipäivään ja onneen.

– Illasta jäi levollinen tunnelma ja hyvä mieli. Onnellisuuteen ei tarvita taikatemppuja ja ”sinä riität”, niin kuin Riikka sanoi. Hän laittoi meidät miettimään omaa elämää, pohti kynttilöiden valosta pimeään syysiltaan lähtenyt Elina Suoranta.

­

Mikä on tarpeeksi?

Kiihtynyt maailma vie mukanaan. Media tuo jatkuvasti uutta materiaalia ja jos kiihdytämme mukaan maailman menoon, palamme vielä loppuun.

– Yhä useampi tekee mitä tahansa ollakseen onnellisempi ja löytääkseen jotain, joka ratkaisee kaiken. On hypnoosia, joogaa, mitä tahansa, josta haetaan apua, Koivisto maalaa.

Miten kovassa paineessa sitten riittää ja löytää oman hyvän olon? Kautialassa mentiin kohti omaa hyvää oloa Koiviston yllättävienkin huomioiden kautta.

 

Pysähtyminen ei ole heikkoutta

Mieli etsii jatkuvasti selityksiä. Ajatellaan, että pitäisi tietää kaikki. Sen sijaan, että yrittää aina ymmärtää, voi joskus myös kysyä. Aina ei tarvitse tietää.

– Joskus yliajattelemme. Analysoimme asiat puhki ja jäämme vellomaan. Se on rasittavaa. Voisimme vaikka joskus vain kohauttaa hartioita ja todeta, että se nyt vaan on niin.

Koivisto ehdottaa, että asian pähkäilyn sijaan havainnoisi ja miettisi, ”miltä minusta tuntuu”. Voi myös pysähtyä katsomaan vierellä olijaa ja nähdä hänet, kysyä, miltä hänestä tuntuu.

Myös kiire syö ihmistä. Usein on kiire tehdä asioita, joita on pakko tehdä.

– Toimiiko se kauan? Koivisto kysyy ja vastaa, että ei.

Me väsymme, jos menemme tukka putkella paikasta toiseen. Välillä pitää pysähtyä, olla sohvalla tai hetki hiljaa. Jos emme osaa pysähtyä, tulee täydellinen pysähtyminen.

– Houkutelkaa itsenne huomaamaan, mikä on oikeasti tärkeää, Koivisto rohkaisee.

 

Haavoittuvuudesta voimaa

– Pyrimme kaikessa kestävyyteen ja heikkous on uhka, Koivisto sanoo.

Mihin maailma, työnantaja tai me itse meitä velvoitamme?

– Voisimmeko välillä siirtyä toiselle puolelle ja maistella haavoittuvuutta? Voisin hetken olla haavoittuvainen, levätä ja sitten olla taas kestävä, Koivisto maalaa.

Tunteet eivät tule turhaan. Niillä on asiaa, jos vain kuuntelet niitä.

– Usein oletetaan, että kaiken pitää olla hallinnassa. Se luo illuusion täydellisestä turvallisuudesta ja hallinnasta. Voisimmeko välillä luottaa, että elämä kantaa, vaikka päästänkin hetkeksi tästä narusta?

 

Tarvitaan inhimillisyyttä

Vertailemme pienestä saakka itseämme toisiin, kun muodostamme minäkuvaa. Aikuisena vertaaminen jatkuu ja tunnemme joskus häpeää, kun emme olekaan niin täydellisiä kuin Facebook-kaveri tai naistenlehden malli.

– Voisimmeko olla inhimillisiä itsellemme ja läheisillemme? Välillä on luvallista flopata kunnolla.

Meidät nähdään rakastuneena täydellisinä, mutta muuten tarvitaan inhimillisyyttä.

– Meitä kannustetaan itsenäisyyteen ja me pidämme itsepäisyyteen saakka kiinni siitä. Voisimmeko olla rauhallisesti muista ihmisistä riippuvaisia? Koivisto kysyy.

Samana päivänä tarvitaan sekä itsenäisyyttä että riippuvuutta. On tärkeää, että voimme joskus ripustautua. Sosiaaliset suhteet ovat sosiaalista luottoa, joka luo jaksamista.

Koivisto muistuttaa, että jokaisella on mahdollisuus saada tukea toiselta ihmiseltä vaikkapa kuulumalla johonkin järjestöön.

 

Mikä on oikeasti tärkeää?

Ihmisen toiminta pohjautuu siihen, että haetaan hyvää oloa ja vältetään huonoa, mutta nykyään etsitään nopeita ratkaisuja. Se ei kuitenkaan ole Koiviston mukaan ratkaisu, vaan kiihdyttää vain vauhtia. Mikä olisi siis reitti parempaan oloon?

Koivisto kehottaa miettimään, mikä on itselle merkityksellistä ja kysymään sitä myös kumppanilta.

– Me muutumme lisäksi koko ajan. Emme ole samanlaisia kuin viisi vuotta sitten.

On hyvä miettiä, ovatko arvot, joiden mukaan elämme, omiamme vai ovatko ne kenties vanhemmilta perittyjä, työpaikan arvoja tai lehdistä omaksuttuja?

 

Opi onnelliseksi

­­– Tässä hetkessä sinä riität, Koivisto summaa.

Kaikki on itse asiassa ihan riittävän hyvin. Juuri nyt meitä ei uhkaa mikään, Koivisto puhuu yleisölle.

– Sinä riität, eikä koko ajan tarvitse pitää kiinni kaikista naruista. Voit myös luoda omaa tulevaisuutta ja elämääsi pala kerrallaan. Voit myös muuttaa mieltäsi!

Eikä hätää, onnelliseksi voi myös oppia. Koivisto itse on siitä paras esimerkki ja ehkä siksi paras ihminen opettamaan muillekin askelia tyytyväisyyteen.

– Positiivisuutta voi todella itse luoda. Olen itse joutunut opettelemaan positiivisuuden, kun jouduin käymään läpi rankkoja syöpähoitoja. Nyt positiivisuudesta on tullut osa minua. Jos töissä on vaativa asia, irrottaudun tietoisesti välillä töistä ja istun laiturilla.

Sen lisäksi, että Koivistolla riittää rohkeutta istua kiireen keskellä laiturilla, hän myös ilahduttaa muita saadakseen etäisyyttä omiin huoliinsa. Hän saattaa tiputtaa suklaalevyn ystävän postilaatikkoon, kirjoittaa kirjeen tai kehua tuttavaansa.

– Onni koostuu pienistä asioista, hän toteaa.

Hellyydenkipeydestä.

Artikkeliaihe: ihmissuhteet, sosiaalipsykologia, kosketus

Stressi ja kiire eivät tunne hellyyttä, mutta ne tuntevat hellyydenkipeyden.

Hellyydenkipeys tarkoittaa jonkin oleellisen puuttumista elämästämme. Hellyydenkipeys voi tulla joko puuskittain tai esiintyä kokonaisvaltaisena tunteena pitkiäkin aikoja. Hellyydenkipeä kaipaa kosketusta, halausta, kädestä pitämistä, katsetta suoraan silmiin, jonkun syliin käpertymistä, hoivaamista, rapsuttelua, silittelyä, rutistuksia ja huolenpitoa. Hellyydenkipeys kertoo joskus suuresta rakkaudesta, ihastuksesta, joskus yksinäisyydestä.

Hellyys on ihana asia, joskin monet suomalaiset kärsivät sen puutteesta kroonisesti. Miltä halaus sinusta tuntuu? Miltä silitys poskella, taputus olkapäällä, tai kädestä pitäminen sinusta tuntuu? Lähes kaikilla ihmisillä on tarve tulla jollakin tavalla kosketetuksi. Lähes kaikilla.

Kosketus on vuorovaikutuksen vahvin muoto. Kosketuksia on monenlaisia, ja meillä onkin varsin vahva vaisto sen suhteen, mitä toinen kosketuksella haluaa ilmaista. Kaikkien kosketus ei tunnu hyvältä, jonkun kosketusta taas kaipaa ja sen luo hakeutuu toistuvasti.

Jokainen tietää, miltä tuntuu tulla kosketetuksi, kun sen aika on ja toisaalta jäädä kosketuksetta silloin, kun olisi erityisesti ollut sen tarpeessa. Näillä on seurauksensa aina. Vaikutukset kohdistuvat minäkuvaamme, itsetuntoomme, tulevaisuudensuunnitteluumme, ihmissuhteisiimme ja toimintatapoihimme. Vaikutus liittyy rohkeuteemme elää haluamamme kaltaista elämää – tai toisaalta siihen, rupeammeko elämään elämää sen mukaisesti, mikä on syntynyt reaktiostamme siihen, kuinka meidät on kohdattu.

Kosketukseen liittyy yhteys, joka syntyy luottamuksesta ja siitä, että perusturvallisuuden tunne on kohdallaan. Hyväksyvä kosketus vahvistaa meitä niin monella tavalla ja toimii näin yhdenlaisena lääkkeenä kokonaisvaltaisen hyvinvointimme tueksi. Kosketus tuottaa mielihyvähormonia, oksitosiinia. Se vahvistaa ihmissuhteita ja lievittää stressiä.

Pieni vauva ei kehity ilman hoivaavaa ja hellivää kosketusta. Tämä on meille kaikille aivan itsestään selvää. Jo tuossa elämän ensi metreillä syntyneen ihmissuhteen ja hoivan laatu muokkaa oksitosiinijärjestelmää, ja sillä voi olla elämänpituisia vaikutuksia esimerkiksi stressiherkkyyteemme. Hyvä ja hellä kosketus on ollut elinehtomme. Mihin me niin usein unohdamme hellyyden, kun kasvamme aikuisiksi? Minkälaisen kosketuksen kohteena ovat esimerkiksi iäkkäät vuodepotilaat, joiden ainoa kosketus saattaa olla kiireinen ammattilaisen tekemä pesu?

Kosketuksen puute on pahinta mahdollista yksinäisyyttä ja hellyydenkipeyden taustalla vaikuttava konkreettinen asia. Niin monia ihmisiä vaivaa lohduton eristäytyneisyys silloinkin, kun he ovat ihmisten ympäröimänä. On tutkimuksia, joissa kosketuksen puutteen on todettu aiheuttavan masennusta, stressiä, kipua ja pahimmillaan jopa aggressiivista käytöstä. Vihainen ja ärtynyt ihminen voikin olla äärimmäisen hellyydenkipeä, eikä joko osaa sanoittaa sitä, tai ei saa lukuisten keskusteluidenkaan jälkeen riittävästi hellyyttä ja huomiota, vastavuoroista läheisyyttä.

Meillä voi olla kaipaus toisen lähelle silloinkin, kun toinen on aivan vieressä. Joskus elämä kuljettaa saman katon alla asuvatkin etäälle toisistaan, ja kotiin tuodaan työelämän pettymyksiä, suorituskeskeistä elämää ja uupumusta. Siinä on vaikea päästää toista lähelle, tai mennä itse lähelle. Vetäytyminen kanssakäymisestä kertoo jonkun elämänalueen liian vaativasta tasosta. Joskus myös elämä urautuu, ja hellyys unohtuu. Väliin tulee erilaisia pettymyksiä ja hylkäämisen kokemuksia. Hellyyttä voi onneksi harjoitella, sille voi antaa aikaa. Jos asioita ei voi korjata, on syytä vakavasti miettiä omaa elämänlaatuaan ja ajoittain voi joutua myös tekemään isoja elämänmuutoksia, joidenka tavoitteena kuitenkin tulevaisuudessa parempi elämä kaikille.

Toki tarvitsemme myös aikaa aivan yksin. Saamme myös määritellä rajat kuka meitä koskettaa tai kenen kanssa olemme valmiita jakamaan kokemuksiamme. Välillä meillä on ajanjaksoja, jolloin myötätuntoinen läsnäolo ylittää sietorajamme, ja kriisin keskellä voi kestää aikansa, ennen kuin saamme itsemme tyynnyteltyä niin, että kestämme empatiaa ja hellyyttä.

Entä, jos ei ole ketään, kenen lähellä olla ja hellyydenkipeys on sana, joka kouristaa sydänalaa. Entä jos on totaalisen yksin? Silloin on erityisen tärkeää kartoittaa elinympäristönsä. Mistä saisi ystäviä, harrastusta, ihmissuhteen? Tässä pätee sääntö ”Älä jää yksin”. Aina on joku. Monille kosketuksen tuomaa lohtua tarjoavat lemmikkieläinten hoivaaminen, tanssiharrastus, hierojalla käynti. Halausta saa myös pyytää.

Jos koet hellyydenkipeyttä, kuulostele sitä, ja kerro siitä läheisellesi, reagoi siihen ratkaisuja etsien. Arvosta kehosi ja mielesi viestejä. Elä vähän enemmän.

  1. Tunnista, kuinka suhtaudut läheisen kosketukseen? Onko se luontevaa, vai onko sinun vaikea päästää lähimpiäkin lähelle. Saatko riittävästi läheisyyttä? Mistä se kertoo?
  2. Oletko konkreettisesti läsnä läheisillesi vai vain fyysisesti paikalla?
  3. Päästä lähimmät lähelle. Mene läheistesi lähelle. Halaa vastavuoroisesti ja säilytä halaus parin minuutin ajan. Hengittele ja rentoudu. Ota läheisyys ja hellyys vakavasti.
  4. Mieti, miltä on tuntunut jäädä vaille hellyyttä. Mitä se aidosti aiheutti ja merkitsi suhteessa itseesi, suhteessa toiseen?
  5. Mieti, miltä on tuntunut saada ylenmäärin hellyyttä. Mitä se merkitsi sinulle, ja ihmissuhteellesi?
  6. Halaile, kun kohtaat lähimpiäsi.

 

Riikka Koivisto

 

 

 

Mitä Sinussa näen?

Artikkeliaihe: #kohtaaminen #sosiaalipsykologia

Meillä ihmisillä on sisäsyntyinen tarve tulla hyväksytyksi. Se on yksi onnellisuuteemme, ihmisarvoomme, toimintakykyymme ja toivoon liittyvistä perustarpeista. Et olisi sinä, ellet olisi voinut kasvaa dialogissa muiden ihmisten kanssa. Osa olemassaoloa todentuu aina suhteessa muihin ihmisiin; Kuinka olet tullut nähdyksi ja hyväksytyksi? Minkälaisissa olosuhteissa olet kasvanut? Entä minkälainen elämäsi on ollut? Kuka olet tänään ja kuinka voit tänään? Kuinka kuvaisit voimavarojasi ja itsetuntoasi? Tärkeitä kysymyksiä, joita toivon Sinun pohtivan.

Meillä on erilaisia katseita, joilla ympärillä olevia ihmisiä katselemme – huomaamme sitä itse tai emme. Myötätuntoinen katse, hyväksyvä katse, tuomitseva katse, viipyilevä katse, ihaileva katse, vihainen katse, halveksuva katse, ilkikurinen katse, virnuileva katse, arvosteleva katse, armoton katse, kiitollinen katse, utelias katse. Meistä jokainen on tainnut olla näiden esimerkkinä lueteltujen katseiden kohteena jossakin vaiheessa elämäämme. Tiedämme miltä ne saavat olomme tuntumaan, tiedämme kuinka ne vaikuttavat itsetuntoomme ja toimintaamme, uskallukseemme ja sisukkuuteen elämässä. Tämän kautta voimme ymmärtää, kuinka paljon sillä on merkitystä, kuinka toisiamme katsomme ja mitä toisissa näemme.

Jollakin tavalla kaikki, mitä näemme toisessa, on heijastus omasta itsestämme. Mitä tutumpi ihminen, sen varmemmin meillä on myös uskomus siitä, mitä toinen on ja mitä hänessä tunnistamme. Uskomus ei aina ole yhtä kuin totuus. Voi olla myös monia totuuksia.

Myös omat arvomme suuntaavat tapaamme kohdata toinen ihminen. Samankaltaisen arvomaailman omaavaa ihmistä on helpompi katsoa hyväksyen vaativammallakin hetkellä, kuin tyystin erilaisten arvojen mukaan elämää toteuttavaa kanssakulkijaa. Kaikki, millä on juuri tällä hetkellä merkitystä, puhuttelee tunnemaailmaamme ja siihen reagoimme.

Ihmisyys ja inhimillisyys ovat tärkeitä. Mitä ne merkitsevät Sinulle? Saatamme ajoittain, kuka harvemmin, kuka päivittäin, olla ankariakin itseämme kohtaan. Aivan valtavan usein olemme todella ankaria myös muita kohtaan. Tiedämme, miten helposti kovassa stressissä sanoitamme esimerkiksi kaikkein rakkaimmillemme helposti valtaosan vuorovaikutuksestamme negatiivisesti. Samoin päivittäinen tapamme keskustella saattaa joskus soljua melko ankaraksi, unohtaen inhimillisyyden. Hiljakkoin kuuntelin surullisena sivusta pienen ryhmän puhetta opettajastaan, jonka tekemiä ohjeita he sanoivat sekaviksi ja kuinka kokeet oli jaettu väärin päin ryhmien välillä. Surin siksi, että tiesin tuon opettajan sairastaneen hyvin vaikean syöpäsairauden leikkauksineen, mutta samanaikaisesti pysyneen toimintakykyisenä ja kiinni elämässään, kun sai tehdä rakastamaansa työtä koko sen ajan. Tätä eivät nuo ihmiset keskustelussaan tienneet, enkä voinut sitä kertoa. Ennen kuin avaamme suumme arvosteluun, voisimme miettiä uudemman kerran sitä, että ellei meillä ole mitään hyvää sanottavaa, voisimmeko olla vain hiljaa, emmekä ainakaan vahingoittaa toisia ihmisiä ylipäätään.

Joskus voi siis olla viisasta jättää jotakin sanomatta, ellei voi sanoa mitään hyvää. Sekin voi sopivissa tilanteissa olla merkittävä hyvä ja arvokas teko toista kohtaan, mutta myös itseäsi kohtaan. Ethän ota itsekään myrkkyä, ja oleta, että toinen kärsii siitä. Sama sanojen kohdalla. Entä jos aloittaisimme siitä, että huolehdimme omista sanoistamme.

Tärkeää on hyväntahtoisuus, halu nähdä toisissa hyvää. Halu sanoittaa sitä ja antaa sille tilaa.

Sillä miksi ei? Miksi et eläisi vähän hyväntahtoisemmin, vähän ystävällisemmin, vähän uteliaammin, vähän rennommin. Kaikkeen et voi vaikuttaa, mutta omaan toimintaasi voit. Mitä arvoa haluat palvella eniten? Kylmiä ja kovia arvoja, joka tarkoittaa toisen nolaamista, painostamista, arvostelua, vähättelyä. Vai haluatko arvostaa ihmiselämää sinänsä, antaa vähän armoa kanssakulkijoille, vaikka he töppäilevätkin. Nostaa vähän katsetta maasta ja katsella kauemmas – millä on sinulle oikeasti merkitystä? Älä astu viivan toiselle puolelle, pysyttele viivan samalla puolella.

Opi näkemään kaikki se hyvä toisessa ihmisessä. Tunnista ajatustottumuksesi.

Sinun tämänkin päiväsi tunnetila ja tapasi toimia on lapsiesi lapsuuden sisältö, iso osa kollegasi päivää tai esimerkiksi puolisosi parisuhde. On siis tärkeää että mietit, millaista arkea elät, ja minkälaisin silmin katsot elämässäsi mukana olevia ihmisiä.

Voi hyvin, elä rohkeasti ja katso kuinka hymy vastaa hymyyn. Olet tärkeä! Kiitos ajastasi!

Riikka Koivisto

Kuka selviää elämän kolhuista?

Artikkeliaihe: #selviytyminen #resilienssi #sosiaalipsykologin #blogi

Elämässä on väistämättä aikoja, jolloin se ei kohtele meitä silkkihansikkain. Tilanteet muuttuvat äkisti, joudumme sopeutumaan muuttuneisiin olosuhteisiin, reagoimaan ja luomaan uusia suunnitelmia voimakkaankin stressin alaisena. Muutos voi horjuttaa arvomaailmaamme, aikatauluamme, tulevaisuudensuunnitelmiamme, kehitystämme ja kenties jopa fyysistä olemassaoloamme. Resilienssi tarkoittaa onnistunutta selviytymistyötä ja lopputulosta näistä meihin yksilöinä kohdistuvista uhista huolimatta. Uhat ja muutokset voivat olla pysyviä tai väliaikaisesti elämäämme vaikuttavia.

Resilienssi ei ole sisäsyntyinen ominaisuutemme, vaan asia, joka kehittyy elämämme aikana automaattisesti, kun opimme elämästä ja asioista kohtaamalla eriasteisia haasteita. Resilienssiä voi myös harjoitella.

Millainen sitten on resilientti ihminen? Hänellä on usein takana elämänkokemuksia, jotka ovat vaikuttaneet hänen suhtautumiseensa elämään ja vahvistaneet selviytymiskykyä. Hän osaa toimia ja ajatella siten, että hän säilyttää kykynsä toipua. Resilientti ihminen säilyttää toimintakykynsä muuttuvissa ja vaikeissa elämäntilanteissa ja stressaavissa muutostilanteissa. Hänellä on suoranainen elämänhalu selvitä joka tilanteesta tai tilanteessa, ja hänellä säilyy ajatus siitä, että on asioita, joihin hän voi elämässään itse vaikuttaa. Hän pohtii eri näkökulmia, mutta määrittelee lopulta sen, minkä merkityksen tai tulkinnan hän tapahtuneelle antaa. Hän säilyttää aktiivisen toimijuutensa siltä osin, kuin se on mahdollista, tapahtumien aikana tai niiden jälkeen. Hän ei jää passiivisesti uhrin rooliin, vaikka käsittelee ja kohtaa siihenkin liittyvät tunteet. Resilientti määrittelee itsensä selviytyjäksi. Hänellä on vahva halu selvitä, ja oman työstön lisäksi hän osaa hakea apua, ja toisaalta tunnistaa myös heitä, joita voi itse auttaa.

Resilientti on usein elämästä kiinnostunut ihminen, joka luottaa omaan ongelmanratkaisukykyynsä tunnistaen vahvuutensa. Hän tietää, mihin hän pystyy ja mihin ei yksin pysty. Hänellä on vastavuoroisia ihmissuhteita, joiden varaan hän pystyy riittävästi välillä laskeutumaan. Resilientti ihminen on usein myös henkilö, joka osaa käyttää myönteisten tunteiden voimaa antaen kuitenkin myös surulle, pelolle ja muille vaikeammillekin tunteille niiden vaatiman tilan. Hän saattaa yhtä negatiivista asiaa käsiteltyään tyynnyttää mieltään keskittymällä ajattelemaan viittä asiaa joista hän on kiitollinen ja jotka saavat aikaan miellyttäviä tunnetiloja.

Resilientti ihminen myös näkee lähelle ja kauas, lyhyellä, keskipitkällä ja pitkällä aikavälillä. Vastoinkäymisen kohdalla heille on luontevaa miettiä, mikä merkitys tapahtuneella on viikon kuluttua, entä kuukauden, vuoden ja viiden vuoden kuluttua. Resilienssi on siis mielen joustavuutta, luottamusta omiin voimavaroihin ja tulevaan.

Jos haluat, resilienssin kolmen kärki auttaa sinua tutustumaan omaan selviytymishaluusi ja kykyysi:

  1. Minkä merkityksen tapahtuneelle annat – osaatko löytää kaikki näkökulmat ja lopulta sen, mikä tukee parhaiten selviytymistäsi?
  2. Mihin voit itse vaikuttaa ja keneltä saat tarvittaessa apua?
  3. Mikä tapahtuneen merkitys on nyt, kuukauden kuluttua, tai vuoden kuluttua?