Olisipa jokaisella yksikin ihminen

#sosiaalipsykologin #blogi

Meistä jokainen tietää, miltä tuntuu tulla hylätyksi tunteissa tai teoissa. Harvempi tietää, miltä tuntuu tulla rakastetuksi ja hyväksytyksi kokonaisvaltaisesti. Se tässä ihmiskunnassa kyllä hätkähdyttää.

Moni mieltämme painava asia asettuisi mittasuhteisiinsa, jos meillä olisi yksikin ihminen, jolle siitä kertoa ilman pelkoa hylätyksi tulemisesta. Hylätyksi tulemisen tunne on aina suhteessa toiseen ihmiseen, kunnes se voi hylkäysten ketjussa kasvaa niin voimakkaaksi, että ihminen hylkää itsensäkin.  

Olemme haavoittuvimmillamme aivan lähisuhteissa. Kun rakastamme, samalla asetamme itsemme alttiiksi haavoitetuksi tulemiselle. Samalla odotamme sitä, että meille rakkaat läheiset olisivat niitä, joille voisimme puhua niin, että säilymme turvassa, eikä meitä kohdella rumasti, väheksyen tai hyläten silloin, kun tarvitsemme tukea ja uskallamme avata itselle herkän asian tarkasteluun toisen ihmisen kanssa.

Siksi meitä ihmisiä sattuu niin paljon, kun aivan lähimmät arvostelevat, suhtautuvat välinpitämättömästi, ohittavat lämmön ja empatian. Se on emotionaalista hylkäämistä. Se rikkoo meitä niin paljon, että opimme olemaan hiljaa, pakenemaan, vetäytymään pois tilanteista, joissa olisi toivonut toisen ottavan syliin ja rakastavan mutta joissa toinen osoittaa kaikella toiminnallaan, miten muut asiat ovat tärkeämpiä. Ovat ne sitten illan kotityöt, televisio-ohjelmat, älypuhelin, työt, oma aika tai periaatteet, jotka kauan sitten lakkasivat palvelemasta tämän hetken elämän tarpeita muodostuen toiminnaksi, joka ohittaa toisen ihmisen – tietoisesti. Silloin ei itsellekään jää jäljelle lopulta muuta, kuin ne omat periaatteet, työ ja älypuhelin. Harvan se tekee onnelliseksi. Miksi niin moni huomaa sen vasta, kun on myöhäistä?

Miten yksin onkaan moni ihminen juuri nyt. Pahimmillaan siinä aivan vieressä, näyttelemässä näytelmää muita varten, yksinäisyydessään yhä syvemmälle upoten. Kantaen sisällään hylätyksi tulemisen kokemuksia sekä ajatuksia, joille ei ole yhtään kuulijaa, joka ottaisi ne vastaan sellaisena kuin ne ovat. Miten yksin onkaan moni ihminen juuri nyt, joka yritti pyytää hellyyttä tai lämpöä, rakkautta tai kosketusta, ja jäi herkän pyyntönsä kanssa yksin, koska toiselle oli tärkeämpää olla oikeassa, käyttää valtaa tai pitäytyä jääräpäisesti kannassaan, joka ei kuitenkaan palvele sitä yhteistä, minkä puolesta olisi tarpeen ollut löytää lämpimämpiä lähestymisen tapoja.

Kun meillä olisi yksikin ihminen, jolle puhua niin, että olisi varmaa, ettei meitä tuomita ja hylätä. Sellainen, joka lohduttaisi, ottaisi syliin tai kuuntelisi arvostavasti. Jättäisi väliin arvostelun ja korjaamisen. Myötätuntoisesti katselisi kanssamme häpeän tunnetta, jotta se voisi lieventyä. Kysyisi lisää ja antaisi tilaa puhua. Kun meillä olisi yksikin ihminen, joka pitäisi sanansa, olisi turvallinen ja kestäisi sanamme. Joka ei kieltäisi empatiaa ja lohdutusta, kun sille olisi paikka, aika ja tarve.

Että saisimme kerrankin kokea sellaista hyväksyntää, joka muuttaa meitä sisältä. Saa meitä rakastamaan itsekin itseämme jälleen. Jotta saisimme toipua arvostavassa ilmapiirissä. Näkyä haavoinemme ilman, että niihin osutaan lisää. Saisimme hengittää vapaasti, vapaammin kuin pitkään aikaan ilman, että olemme yksin.  

Ehkä me silloin puhuisimme enemmän. Vastavuoroisemmin. Hiljaisetkin saisivat äänensä takaisin. Toivonsa takaisin. Itsensä ja elämänsä takaisin. Entä jos tänään olisikin aikaa toiselle ihmiselle. Kuulumisille, hellyydelle, lämmölle ja hyväksynnälle? Jos olisikin se ihminen, joka tänään antaa toiselle kokemuksen siitä, mitä on tulla kohdatuksi sellaisena, kuin on ja juuri silloin hyväksyttynä ja kelpaavana.

Kirjoittaja on sosiaalipsykologi, psykoterapeutti ja seksuaalineuvoja Riikka Koivisto.